Motivaatio kadoksissa?

Kaikilla tulee varmasti eteen taantumia ja aikoja, jollon kaikki ei mene ihan nappiin. Ruokavaliota ei välttämättä pysty aina noudattamaan niin pilkulleen erilaisissa tilanteissa ja paikoissa, on sovellettava tai lipsuttava. Treenejä ei aina voi tehdä ajallaan tai siinä laajuudessa kun pitäisi. Tulee sairastumisia, henkistä ja fyysistä väsymystä, esteitä ja yllättäviä menoja.. Joskus sitä on niin väsynyt, että ajattelee onko tässä mitään järkeä, miksi teen tätä?

Miten kaikki kuitenkin loppujen lopuksi pysyy lapasissa, eikä mopo karkaa käsistä?

Hävettää myöntää, mutta toisaalta sekin taas tekee minusta vahvemman.. Minullakin on ollut aikoja, taantumia jollon kaikki ei oo menny ihan niin kun piti.. Kaikki ei ole itsestään johtuvaa, välillä on keksittyjä tekosyitä.. Mutta se, että kuitenkin nousee sieltä, on vahvuutta! Jokaisesta repsahduksesta oppii aina jotain uutta. Miten sitä opittua tietoa käsittelee, onkin sitten jo ihan oma juttunsa.

 

 Aloitin reilu vuosi sitten projektini, ja se on käynnissä yhä. Silti tuohon aikaan on sisältynyt 2-3 ns. taantumaa, jotka olleet kestoltaan kahdesta viikosta kahteen kuukauteen. Oltiin viime keväänä suunniteltu kavereiden kanssa mökkilomaviikko Rukalle. Itse olin suunnitellut syöväni terveellisesti, olla juomatta ja liikkua paljon. Liikuntaa kyllä tuli, mutta syöminen lähti ihan käsistä. 

Olen aina ollut se porukan "kiltti tyttö", eli tehnyt niinkuin muutkin ja hakenut hyväksyntää muilta, pelännyt olla erilalainen, kulkenut massan mukana ja ollut mieliksi muille. Olen aina hävennyt itseäni, isoa kokoani ja tiennyt olevani erilainen, pullukka. 

Taas kävi näin. Automatkalla minulla oli fitnessbackissä mukana kaikki tarvittava ruoka automatkalle. Kun tuli nälkä, dippasin kasviksia omatekoisessa dipissä ja join pepsimaxia. Kaverit pysähtyivät syömään, ja olihan se minunkin syötävä, että tunsin kuuluvani porukkaan.

Kyse ei ollut siitä, että mieleni olisi tehnyt tai että olisin repsahtanut. ABC:n possunpaistilounas kamalalla kastikkeella ei ollut edes hyvää. Söin sitä itku kurkussa, vain jotta kaverit olisivat tyytyväisiä ja hyväksyisivät minut. Sellainen olen aina ollut. Olen joutunut aina hakemaan hyväksyntää, tekemällä asioita joita en olisi halunnut tehdä tai menemällä jonnekin vaikka en olisi halunnut mennä. Vain ja ainoastaan siksi, että olisin saanut pitää kaverini. Loppuviikko meni samalla linjalla. Join ja söin seurana, jotta kaverit olisivat tyytyväisiä, heidän takiahan koko reissulle lähdin. Ei oltu näty aikoihin. Kotiin palatessa masennus tuosta repsahdusreissusta ruokki repsahtamista lisää ja sama homma jotakui kotona. En käynyt vaa'alla. Mikään ei kiinnostanut. Ei vaan huvittanut. Liika oli liikaa. Ei jaksanut. Töihin palatessa rytmi taas löytyi, ruokavalio oli kunnossa ja treenit sujui. Hetken.

 

Sitten alkoi toinen taantuma, heti tuon edellisen jälkeen. Silloin oli isäni 50-vuotis syntymäpäivät ja liuta kaikkia muita juhlia, oli huolia, surua ja murhetta kun pieni koiravauvamme menehtyi, ilon aiheita kun oma ensimmäinen kasvattivarsavauva näki päivänvalon. Stressiä ja kiirettä, väsymystä. Se on elämää. Vastoinkäymiset kasvattaa, ehkä joskus opin. Tuo taantuma oli ehkä kaikkein haastavin. Silloin annoin itselleni luvan syödä, mikä oli virhe. Siitäkin kuitenkin selvisin, entistä ehompana. 

Kiloja noiden kahden repsujakson aikana tuli takaisin yhteensä 8kg, mutta ne lähti muistaakseni kahdessa viikossa pois. Ei paha, ei huono. Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa, näin ajattelen. En silti suosittele! :)

Kolmas oli nyt. 

Treenit oli parina kuluneena viikkon onnistunut niin hyvin, että itsekin olin ihmeissäni. Koin elämäni ensimmäiset juoksulenkkini ja treenasin 6x viikossa. Sunnuntait lepoa. Ehkä liika oli taas liikaa? Aikaa ei jäänyt muuhun? Mieltä painoi tietysti myös muutkin asiat.

Se alkoi kun oli heinähommat elokuun alussa. Oltiin mökillä yötä. Alkoi tehdä kamalasti mieli muurinpohjalettuja, joita en ollut syönyt aikoihin. "Kerrankos tuota, kun mökillä ollaan" -ajattelin. Heinäntekoaamuna söin normaalisti aamupalan ja otin mukaani prodepatukoita, no calories -batteryä, funlight mehua yms. Äiti oli tehnyt ja tuonut talkooporukalle juustoleipiä ja kahvia. Söin sitten niitäkin. Illalla oli kamala nälkä päivän kulutuksesta ja sitä söi sitten kottikärryllisen kaikkea. Ihan oma vika, ihan oma moka. Tästä ei voi syyttää ketään muuta kun itseäni. Perkustin muurinpohjaletut! "Mä oon ahkeroinut tänään niin paljon, että kyllä mä nyt voin syödä vähän reilummin.. Huomenna taas ruotuun". Pa*kanmarjat p..kele! Siitähän se taas lähti. Yksi pienen pieni lipsahdus... Ja koko homma lähtee käsistä.

Mulle on tosi helppoa noudattaa ruokavaliota, oli se miten tiukka tahansa.. Mutta vaikeuksia on näkyvissä heti sitten, kun esimmäisen kerran tulee vähänkään lipsuttua, tarkoituksella tai vahingossa.. Antaa itselleen luvan, tai tilanteenapakosta. Seuraavan kerran tilanteen tullen, saatan ajatella että "eiköhän tämä mene samaan konkurssiin.." "ei se tuo edellinenkään lettu mitenkään painoa heilauttanut" "ei se tuo viimeviikonloppuinenkaan herkkupäivä mun dieettiä kaatanut". Se jää päälle. En tiedä mikä siinä on, mutta se vaan jää päälle. En osaa lopettaa tai rajoittaa sitä siihen yhteen kertaan tai yhteen päivään. Useimmiten se jatkuu sitten seuraavana päivänä. Tämä on koitunut mun dieetillä kaikkein suurimmaksi ongelmaksi. Nykyään välttelen tilanteita, joissa joutuisin lipsumaan, ihan vaan itseni takia. En halua saattaa itseäni tilanteeseen, jossa tiedän niin usein käyvän.. Koska tiedän myös sen, että en ehkä siitä ihan heti selviä.

Salilla käymisessä on ihan sama ongelma. Jos kerran jätän treenit väliin, seuraavalla kerralla sinne on vielä vaikeampi lähteä. Seuraava kerta siirtyy ja siirtyy, kynnys lähtemiseen nousee kokoajan korkeammalle. Vaikka se onkin niin kivaa ja se mun ykkösjuttu, josta tykkään tällähetkellä kaikkein eniten, joskus tulee päiviä tai tilanteita, että joutuu jäämään ylitöihin tai tulee jotain muuta, ja treenit on pakko skipata. Mielelläni en sitä koskaan tee, koska tiedän aina mihin se johtaa, seuraava kerta on taas paljon vaikeampi. Siksi yritänkin nykyään sovittaa menoni treenien mukaan. Ne on yleensä etusijalla.

Tuon viimeisimmän taatuman aikana aina töiden jälkeen mentiin äkkiä mökille ja oltiin siellä iltamyöhään. En katsonut mitä suuhuni laitoin. Söin kyllä kaikkea tervellistäkin.. mm. naudanulkofilettä, broilerin rintaa, uusia perunoita, avomaankurkkua jne. Mutta usein siellä oli myös mukana jotain epäterveellistä, sen enempää erittelemättä. Hävettää, suututtaa.

Onneksi se on kuitenkin nyt takanapäin ja se silta on poltettu. Muistellaan sitä nyt vain vaikeutena, joka on selätetty. Paino on huidellut +/- 2kg tässä taantuman aikana, enkä ole kamalasti turvonnutkaan. Silti se harmittaa.

Treenit maistuu taas! Heräsin lauantai aamuna 5:30 ja lähdin salille yksin, treenikaveri ei herännytkään. Päätin viime viikolla että vaikka mikä tulisi, lauantaina lähden salille tekemään jalat ja vatsat. Niin vaan lähdin. Ai että olin ylpeä itsestäni! Juttelin perjantaina illalla bodaavan työkaverin kanssa ja sain vielä lisäboostia intooni herätä aamulla aikaisin salille. Kummasti se muiden kannustus vaan auttaa!

Peeteeltä on tulossa uudet ohjelmat ja päivitykset huomenna, innolla odotan mitä tuleman pitää. Viisi kiloa pitäisi saada nyt mahdollisimman nopeasti pois.. Kuka meidän painonpudotusryhmästä siihen ensimmäisenä kykenee, saa peeteeltä palkinnon ;) Motivaatio on nyt kyllä huipussaan! :) Tykkään kisailusta. ;)

Kadun, etten lopettanut repsuilua aiemmin.

Usein sitä taas ruotuun päästessä miettii, että olisi vaan pitänyt katkaista repsuilu aiemmin, ottaa itseä niskasta kiinni ja jatkaa taas.. Pääasia kuitenkin, että jatkaa!

Minulle aika paljon motivaatiota tuo muut ihmiset, kannustus ja muiden onnistumiset. Tykkään lukea muiden onnistumistarinoita ja ajatella, että tohon mäkin vielä pystyn! Mäkin haluan olla noin hyvä! Netti ja sosiaalinen media on täynnä kaikkea, mistä itse voi saada irti paljonkin. Facebookissa ja Instagramissa on kanavia, joissa samanhenkiset ihmiset pääsee kertomaan juttuja ja jakamaan tarinoita. Minun mielestä parhaat kanavat ovat esimerkiksi tikis ja #tääonmunjuttu. Niissä itse vaikutan ja imen niistä itseeni motivaatiota. Luen myös paljon muiden blogeja.

Mä olen tuonut esille tätä mun juttua niin facebookissa, instagamissa kun täällä blogissakin. Se, että kertoo muille omasta projektistaan, tavoitteistaan ja edistymisestään, ruokkii ainakin mun omaa motivaatiota. Repsahtaminen ei oo niin ilmeistä, kun muut tietää projektista. Sitä ei vaan kehtaa repsahtaa.

Vaikeudet on ollut myös yks mun valttikortti. Elämässä on sattunut ja tapahtunut viime aikoina. Mä oon nähnyt erilaisissa asioissa epäonnistuneita ihmisiä ja kattonut vierestä ikäviäkin juttuja.. Ne on vaikuttanut tähän juttuun negatiivisesti välillä, mutta sitten taas olen osannut käyttää niitä positiivisesti hyödykseni. Mä oon treenannut hulluna ja syönyt ihan himoterveellisesti, jotta mä en näyttäisi olevan niin huonossa jamassa kun joku muu. Mä olen halunnut näyttää muille ja itselleni mihin musta on kaikkien vaikeuksien keskellä.. Ja oon halunnut näyttää mun tekemisiä epäileville, että mä pystyn mihin vain mä haluan. Sillä oon pärjännyt aika pitkälle :)

Mulla on myös muutamia kavereita, jotka on olleet vuoden aikana ihan samassa tilanteessa. Heidän kanssaan jutteleminen ja kokemuksien ja tuntojen jakaminen on motivoinut paljon. Motivoidun paljon esimerkiksi jonkun toisen "Salille!" -tilapäivityksestä facebookiin ja haluan lähteä itsekin, että voin päivittää saman ;) Myös kuvat salilta, herkullisen terveellisistä ruoista ja esimerkiksi kommentit omiin juttuihin tai kuviin ruokkii motivaatiota ihan hurjasti lisää! 

Teeveestä tulee aika-ajoin Jutan superdieettejä tai muita ohjelmia, joita katsomalla ei ainakaan sipsipussi tupsahda kouraan. Jos mulla on treenit tai ruokailut jossain kohtaa mennyt vähän huonosti, oon kattonut Katsomosta fitnesspäiväkirjoja tai Jutan superdieettejä, ei niitä katsoessa vaan voi syödä mitään epäterveellistä, ja ohjelman jälkeen on miltei pakko lähteä  treenaamaan! Suosittelen ;)

Sosiaalisessa mediassa on kiva hehkuttaa sitä omaa juttuaan, mutta tosi kivaa on lukea myös muiden juttuja ja onnistumisia! Muita voi ärsyttää se jatkuva salipäivittely, tai sitten voi olla niitä, jotka on vaan kateellisia kun eivät itse jaksa ja kehtaa! ;) Minua ei ainakaan päivitykset haittaa! Päinvastoin. 

Minun matkaa voi seurata myös instagramissa nimimerkin takaa: tuvipirpana

Facebookista löytyy blogiin liittyvä ryhmä: Belldama, jossa ilmoittelen uunituoreista blogiteksteistä ja muista jutuista. ;) 

Mikä sua motivoi? Vastaa kommenttiboxiin, tai klikkaa itsesi tykkäämään blogini facebooksivuista ja vastaa sitä kautta! :)

Pysykäähän kuulolla! ;)